EMMAN TARINA

Lähetetty: Lau Hel 16, 12:04 Viestin aihe: Uusi tulokas

Mä sain just vähän aika sitten tietää, että meidän porukat on muuttamassa Nietokseen. Tietty mä mukana. Koko porukka ei meinaa tulla. Minä vain, ja mun äiti. Olis kiva saada tietää, mitä on luvassa, mitä porukkaa siellä on, palveluita, ja lukiokin olisi kiva saada tietoon, se olis vähän pakko alottaa.

[Post Reply] |0 comments|

Aloitin foorumeilla seikkailun jo 12-vuotiaana. Ensin tietty vähän enemmän lapsille tarkotetuilla foorumeilla. Mutta sitten kun äiti ja isä otti eron, sovittiin, että mä ja äiti muutetaan Nietokseen, Jumalan selän taakse. Tieto ei ollut mulle mikään yllätys, ja otin sen ihan omalla tavallani vastaan, asia ei tullut mulle yllätyksenä, kun olin selannut äidin sivuhistoriaa koneelta, ja löytänyt Nietoksen foorumin, Nietoksen.

Äiti ei ollut mikään unelmien äiti, halusi ehkä kokeilla jotain uutta, ensimmäinen kokeilu olikin sohvalle röhnöttäminen ja suklaan syöminen väliaikaisasunnossa. Mä taas seikkailin netissä ja etsin tietoa Nietoksesta. Kirjottelin kavereiden kanssa, jotka kyseli mun vointejani ja uusia kuulumisia, ihan kuin olisin häipynyt jonnekkin Saharaan, keskelle aavikkoa vaeltamaan, ja toivomaan näkyä kaivosta täynnä vettä. Koskaan mulla ei ollut mitään kerrottavaa kavereilleni, näin ne kuitenkin joka päivä koulussa, joten asia ei ollut mikään ihme.

Hain enemmän seuraa foorumeilta, mutta kaverit yllätti joka tapauksessa sieltäkin. Omat kaverini kirjoitti nettiin blogejaan, angsteja jotka ei pätenyt. Olin aina sanonut niille, että niistä tulisi jonain päivänä hyviä draamakirjailijoita, jonka jälkeen ne hymyili mulle vinosti.

-”Siis tiedätkö, kun siis mul on nyt se vaihe, et mua nyt sattuu ärsyttään vaan vähän kaikki. En kai mä ny kirjottais blogiini jotain ihan sontaa?” oli yksi niistä kommenteista joita sain sanottuani vinosti kavereilleni. Yleensä ne sanoi vielä lopuksi että mäkin ärsytin niitä. Itse olin vain käväissyt niissä blogeissa ja saanut tarpeekseni niistä valehteluista ja muista saduista.

Itse tyydyin kirjoittelemään kuulumiseni foorumeille, täysin tuntemattomille ihmisille, joihin satuin luottamaan jopa enemmän kuin kavereihini. Olin toki kuullut kaikki kauhutarinat netissä vaanivista pedofiileistä ja muista pahiksista, olin vain sinisilmäinen, enkä kuvitellut mitään sellaista nettikamuistani, ne tuntui rehellisiltä ja ymmärtäviltä ihmisiltä, jopa rehellisemmiltä kuin yksi ystävistäni, joka jätti kerran nasta-arsenaalin penkilleni, ja viitisenkymmentä nastaa pistivät pakaroihini kuin kylmä vesi avannossa uivalla mummolla.

Tiesin kyllä, että muutan pian, ja pitäisi ehkä arvostaa enemmän nyt ystäviä ja kavereita, mutten osannut tehdä sitä. Se oli liian vaikeaa. Mun oli vähän hankala keskustella kavereiden kanssa, kun hengailin vain Nietoksen hieman passiivisella foorumilla. Käyttäjiä oli, tosin ne taisi olla kaikki nietokselaisia, mutta pidin asiaa hyvänä, koska olin sinne muuttamassa. Olin aikonut kirjailijaksi, joten mulle tekstinkäsittelyn ja äidinkielen kurssit oli tärkeitä viimesenä vuonna. Kaiken huipun kruunasi vielä se, että lopputyönä olisi oma novelli tai romaani. Novellin mittoina oli annettu 1-3 A4-kokoista sivua, romaanille 25-150 A4-kokoista sivua, päätin ottaa ison haasteen vastaan, ja aloin kirjoittamaan romaania, kuskasin kannettavaani ympäri tuntemaani maailmaa. Kouluun, pihalle, kotiin, kavereille ja kaupungille, mahdollisen inspiraation varalta.

Kaverit on jo tottuneet siihen. Alussa sain lukea paljon tulta ja tappuraa kannettavastani niiden angstiblogeissa, mutta tilanne laantu eikä siitä noussut suurempaa numeroa. Kerran Johanna katseli olkani ylitse kirjoittamaani tekstiä, tämä ”kirjoitelma” tosin oli vasta alkuvaiheessa, ja kaiken lisäksi se oli vielä yksi osa kirjoittamaani rakkausnovellia. Johanna oli sylkäistä donitsinrippeet suustansa kun luki tekstin.

-”Oletko aivan varma että tuon oikea paikka on elokuvateatteri?” Johanna kysyi ivalliseen sävyyn.

-”Jep, tarkoitus on herättää yleistä paheksuntaa.” vastasin sulkien kannettavani kannen.

Olin aina pitänyt kirjoittamisesta, pienenä kirjoitin ”Eli kerran prinsessa ja tuli prinssi joka suuteli prinsessaa. loppu”-kaltaisia tarinoita, mutten kiellä, ettenkö olisi saanut niistä myöhemmin inspiraatioita äikän lopputyötä varten. Olin aina ihaillut menestyneitä kirjailijoita, ja toivoin aina julkaisevani itse kirjan, yleensä se oli ollu äiti, joka intti vastaan, ja murskasi mun unelman.

Äikän lopputyössä oli ollu aikamoinen tekeminen, ja olin aika ylpeä kun se valmistui, vein sadan ja yhden sivun pinkan äikänmaikan pöydälle rinta rottingilla. Se oli viimeinkin valmis. Maikka tuli luokkaan, ja minä istuin pulpetin ääressä, viimeinen koulupäivä tässä koulussa, sitten Nietokseen, kävi mun mielessä. En ollu kertonu mitään muutostani kavereille, tai olin, mutten sitä, että se tapahtui tänään.

Sen johdosta äitikin ihmetteli kun tulin kotiin ilman ainuttakaan hyvästelyruusua tai -korttia, tulin omana itsenäni ja heitin repun seinää päin ja aloin laulaa Cha Cha Chaa.

.